Palasin työmatkalta Romaniasta. Kiersin lapsuuden telttailureissuilla DDR:n, Puolan, Tsekkoslovakin ja Unkarin kautta Jugoslaviaan, mutta Romaniaan asti emme koskaan ehtineet. Omillakaan matkoilla en ole maassa käynyt.

Bukarest oli toisenlainen kuin odotin. Keskustassa oli nähtävissä vielä vanhaa idän Pariisia.  Kauniita mutta rapistuneita taloja ja rauhallisia puistoja, joissa lainattiin kaupunkipyöriä. Hyvää ruokaa, ystävällistä palvelua, tyylikkäitä ihmisiä.

Näin parin päivän vierailulla hyvinvoivan keskusta-alueen ja yhden mielenterveyspoliklinikan ympäristön. Oli myös surkeutta: huonokuntoisia kommunismin ajan kolosseja, ortodoksikirkon edessä istuvia vammaisia ja vanhuksia. Lapsia kadulla imppaamassa. Autoja kamalasti ja liikenteen vauhti mieletön.

Tajusin, miten huonosti tunnen Balkania. Ostin englanninkielisestä kirjakaupasta kirjoja ja opiskelin, missä maassa olenkaan. Maassa, joka II maailmansodassa vaihtoi puolta useampaan kertaan; jonka pääkaupungista Ceauşescu jyräsi kuudesosan matalaksi palatsilleen ja Pjongjangin matkan inspiroimalle kaupunkisuunnittelulle. Maassa, jonka eri osat ovat kuuluneet vuosisatoja eri valtakuntiin: Itävaltaan, Unkariin, Turkkiin, Venäjään.

Päätin, että tulisin perheen kanssa uudestaan lomamatkalle, jolloin ehtisin myös maaseudulle, vuoristoon – romanialaisten mukaan oikeaan Romaniaan.

Työasioiden lisäksi  keskustelunaiheena oli tietenkin romanit, joiden karkoituksia Ranskasta seurasimme. Vakiovastaus oli, että romanien asema ja integroituminen on vapaan liikkuvuuden Euroopassa koko EU:n yhteinen asia.

Näin varmaan teknisesti on, mutta aistin vastauksista myös halua sysätä vastuuta pois Romaniasta.

Romanien -kuten minkä tahansa muun syrjäytetyn ryhmän – integraatio on mahdollista vain, jos kaikki toimivat samaan suuntaan. Se edellyttää, että EU-maat vaativat jäsenmailtaan (Romanialta, Ranskalta, Suomelta, kaikilta) ei-syrjivää politiikkaa. Romanialta ja Bulgarialta on löydyttävä todellista panostusta, vaikka EU:n köyhimmät maat kipuilevat talouskriisissä. EU voi antaa taloudellista tukea, mitä kaikille jäsenmaille myönnetään kummallisimpiinkin tarkoituksiin. Romanian EU-jäsenyyteen liittyvät kehityshankkeet loppuvat joka tapauksessa 2010 ja vaihtuvat rakennerahastojen tueksi.

Miten Suomi osallistuu EU:n keskusteluihin muuten kuin seuraamalla Eurooppa-neuvoston kokousta ”tyytyväisenä, että asioista puhutaan niiden oikeilla nimillä”, kuten pääministeri Kiviniemi luonnehti?
Miten suomalaiset kansalaisjärjestöt tukevat Balkanin kansalaisyhteiskunnan rakentumista?
Mitä muuta teemme kuin siivoamme omia katujamme köyhyydestä?