Organisaatiomuutokset ovat tämän ajan ilmiö, joita harrastamalla kuvittelemme hallitsemme maailmaa paremmin. Aivan liian paljon energiaa valuu organisaatiomuodon hiomiseen. Taloustieteestä julkisen sektorin hallintoon valunut New public management rulettaa ja monet organisaatiouudistukset kumpuavat talousoppien ideologioista. Tätä intoa arvioidaan tulevaisuudessa huvittavana laatikkoleikkien sumeana aikana, jolloin tärkein unohtui: mikrotaso, palveluiden käyttäjä ja  työntekijä.

Sosiaali- ja terveystoimen yhdistymisessä on kyse myös hieman muusta. Etenkin ikääntyneiden sekä mielenterveys- ja päihdepalveluiden ongelmat ovat todellisia ja monet niistä johtuvat virastorajoista, jolloin kustannuksia on houkuttelevaa siirtää toisen maksettavaksi.

Kaikki ongelmat eivät tällä jättifuusiolla ratkea, sillä keinotekoinen raja perus- ja erityissairaanhoidon välille jää – ainakin siihen asti, kunnes kyetään tekemään ratkaisuja kansallisella tasolla. Suomen terveydenhuollon rahoitus on tilkkutäkki, jonne rahoitus valuu lukuisista ränneistä eikä kokonaisuutta hallitse kukaan.

Kahden suuren viraston yhdistäminen on tehtävä huolella ja otettava työntekijät alusta alkaen mukaan – ei ainoasti kuultaviksi, vaan aktiivisiksi osallistujiksi. Samoin tietojärjestelmät on rakennettava taloudellisesti ja toiminnallisesti kestäviksi.

Päivähoidon asema muutoksessa on vaikea, sillä päivähoito kuuluu aivan selkeästi sosiaalitoimen ja opetustoimen välimaastoon. Kolmevuotias haluaa jo kovasti oppia kirjaimia, esikoululaisista suuri osa oppii eskarivuonna lukemaan, mutta yksivuotiaan hoitaminen eroaa täysin esikouluikäisestä. Yhteistyö koulun kanssa on olennainen, mutta niin on yhteistyö neuvolan ja lapsiperheiden varhaisen tuen kanssa.

Ennen viraston esitystä olen pitänyt varhaiskasvatuksen siirtoa opetustoimeen väistämättömänä, koska näin tehdään myös ministeriötasolla. Apulaiskaupunginjohtajan esitys oli yllättävä. Pidän tästä yllätyksestä, sillä asiaa joudutaan nyt pohtimaan todella perusteellisesti etuineen ja haittoineen.

Tärkeintä on, että varhaiskasvatuksen paikka päätetään riittävän analyysin jälkeen eikä automaattina ”kun kaikki muutkin niin tekevät”. Nyt päätämme, miten parhaiten järjestetään lapsi- ja perhelähtöinen palvelu Helsingissä, näillä lapsilla ja hoidon volyymeilla: 33 500 lasta, 5600 työntekijää, yli 500 toimipistettä, 350 milj. euroa, kotihoidon ja yksityisen tuen maksatukset, moninainen palvelutuottajaverkko, perheiden erilaiset ja nopeasti vaihtelevat tarpeet (vuorohoito, varahoito), leikkipuistot…

Nykyisten tukipalveluiden siirtäminen olisi valtava työ – etenkin kun samaan aikaan pitäisi rakentaa sähköisiä palveluita esim. päivähoidon hoitoaikojen sähköistä ilmoittamista ja laskuttamista.

Pitkällisen pohdinnan jälkeen kannatan päivähoidon omaa virastoa sosiaali- ja terveystoimeen. Päivähoito toimii tällä hetkellä jo varsin dynaamisesti. Omana virastona sen on säilytettävä matala organisaatio ja jatkettava hyvää perheitä kokonaisvaltaisesti palvelevaa otettaan. Kaikki helsinkiläiset lapsiperheet ovat tulevan varhaiskasvastusviraston asiakkaita ja toivottavasti itsenäisyyden lisääminen ei tarkoita lisää byrokratiaa ja hierarkiaa vaan enemmän liikkumavaraa itsenäisenä virastona, joka järjestää laadukasta hoitoa ja varhaiskasvatusta helsinkiläisille lapsille.

Kaikki ei päivähoidossakaan ole täydellistä. Mistä löydetään osaavaa ja motivoitunutta työvoimaa varhaiskasvatukseen – huonosti palkattu työ ei ikuisesti houkuttele, olivat lapset kuinka ihania hyvänsä. Minäkin luulen, että siirto sivistystoimeen voisi parantaa lastentarhanopettajien ja lastenhoitajien ammatillista ja palkka-asemaa. Toisaalta matalapalkka on totta yhtä lailla kirjastonhoitajille ja nuorisotyöntekijöille. Mikään automaattinen profession parannus ei siirto ole. Jos ja mielestäni KUN Helsingin tulisi arvostaa lastentarhanopettajien työtä, yhtä helposti kuin tämänpäiväisen ison fuusion voisimme päättää palkata kaksi lastentarhanopettajaa jokaiseen päivähoidon ryhmään kuten oli aiemmin. Tai varmasti jokainen palkansaaja salissa keksisi monta muutakin tapaa, millä työn houkuttelevuutta lisättäisiin. Näitä päätöksiä on vain vaikeampi tehdä kuin näitä meidän laatikkoleikkejä.