Luin tänään tarkasti HS:n haastattelua, jossa kempeleläinen valtuutettu ja kolmen lapsen äiti, 39, kertoi, miksei asetu ehdolle vaaleissa.

Juttu osui lähelle: lapset täsmälleen saman ikäisiä kuin minulla (11, 9, 5) ja oma ikäkin osui aika yksiin.

Ikäisiäni perheellisiä naisia on ollut vaikea saada näissä vaaleissa ehdolle enkä yhtään ihmettele. Itsekin mietin pitkään, miksi käyttäisin arvokkaat vapaa-ajan tunnit istuen kokouksissa tai lukien kotona esityslistoja.

Välillä tuntuu, ettei pysty hoitamaan mitään loistavasti: ei töitä, ei perhettä, ystäviä saati kuntapolitiikkaa. Kuten nytkin, kun vetäydyin alakerran makuuhuoneeseen kirjoittamaan tätä hieman ärtyneenä  yläkerran hulabalooseen sohvatilasta ja nahisteluun pikkukakkosen tai karvisen paremmuudesta.

Minulta kaupunginvaltuutetun työ vie keskimäärin 10-20 tuntia viikossa. Se on paljon kokopäiväisen työn ja perheen lisäksi. Kesällä marjapuskissa mietin, että elämässä voisi tehdä paljon muutakin kuin istua päivät töissä ja illat kokoussaleissa. Nelikymppisen pää huutaa välillä lisää liikuntaa, yhteisiä hetkiä perheen kanssa, pilatesta ja hiljentymistä.

Päätin kuitenkin – pitkän miettimisen jälkeen- asettua ehdolle. Yhden kauden jälkeen olen oppinut Helsingin päätöksenteosta paljon, samoin politiikan teosta. Juuri nyt tuntuisi hölmöltä jättäytyä vapaaehtoisesti pois: uskon saavani paljon enemmän aikaan nyt kuin neljä vuotta sitten. Pari ensimmäistä vuotta meni asioita opetellessa. Tiedän jopa, kenelle virkamiehelle kannattaa soittaa ja kenelle ei.

Loppuelämääni en tällaista rumbaa silti ole valmis jatkamaan. Lapset kasvavat vauhdilla ja heilläkin on oikeus äitiin, joka ehtii kulkemaan heidän menoissaan mukana. Toisaalta lasten suusta kuulee  totuuksia ja joskus yllättäviäkin. Kun pohdin ääneen, että jonkun toisen mielestä en ole  riittävästi kotona lasten kanssa vanhin lapsista tokaisi: ”oothan sä meidän kanssa paljon”. Nyyh, tämän kommentin haluan muistaa.

Kuntapolitiikassa tarvitaan keski-ikäisiä perheellisiä naisia ja miehiä, jotka käyttävät kunnan palveluita. Päättämässä eivät voi olla vain he, joilla on hyvin aikaa. Sen vuoksi on myös mietittävä, miten osallistumista tuetaan parhaiten. Palkattuihin kuntapoliitikkoihin en usko, mutta vähintään ryhmäsihteereiden ja ryhmäjohtajan tukemista voitaisiin miettiä.

Jokaisen suomalaisen tulisi asettua joskus ehdolle. Kirkastuisi kummasti, että paikallispolitiikassa ollaan hoitamassa yhteisiä asioita. Koska kuntapolitiikassa on Helsingissä mukana niin paljon ammattipoliitikkoja, hämärtyy käsitys miksi kunnallisia luottamushenkilöitä valitaan.