Luin tänään tarkasti HS:n haastattelua, jossa kempeleläinen valtuutettu ja kolmen lapsen äiti, 39, kertoi, miksei asetu ehdolle vaaleissa. Juttu osui lähelle: lapset täsmälleen saman ikäisiä kuin minulla (11, 9, 5) ja oma ikäkin osui aika yksiin. Ikäisiäni perheellisiä naisia on ollut vaikea saada näissä vaaleissa ehdolle enkä yhtään ihmettele. Itsekin mietin pitkään, miksi käyttäisin arvokkaat vapaa-ajan tunnit istuen kokouksissa tai lukien kotona esityslistoja. Välillä tuntuu, ettei pysty hoitamaan mitään loistavasti: ei töitä, ei perhettä, ystäviä saati kuntapolitiikkaa. Kuten nytkin, kun vetäydyin alakerran makuuhuoneeseen kirjoittamaan tätä hieman ärtyneenä yläkerran hulabalooseen sohvatilasta ja nahisteluun pikkukakkosen tai karvisen paremmuudesta. Minulta kaupunginvaltuutetun työ vie keskimäärin 10-20 tuntia viikossa. Se on paljon kokopäiväisen työn ja perheen lisäksi. Kesällä marjapuskissa mietin, että elämässä voisi tehdä paljon muutakin kuin istua päivät töissä ja illat kokoussaleissa. Nelikymppisen pää huutaa välillä lisää liikuntaa, yhteisiä hetkiä perheen kanssa, pilatesta ja hiljentymistä. Päätin kuitenkin - pitkän miettimisen jälkeen- asettua ehdolle. Yhden kauden jälkeen olen oppinut Helsingin päätöksenteosta paljon, samoin politiikan teosta. Juuri nyt tuntuisi hölmöltä jättäytyä vapaaehtoisesti pois: uskon saavani paljon enemmän aikaan nyt kuin neljä vuotta sitten. Pari ensimmäistä vuotta meni asioita opetellessa. Tiedän jopa, kenelle virkamiehelle kannattaa soittaa ja kenelle ei.